Leijona-analyysi: Suomella on vielä paljon opittavaa

Suomelta 4 Nations Face-Off -turnaus päättyi pettymykseen maanantaina, kun Leijonat koki 3-5-tappion Kanadalle ja päätti sen myötä turnaustaipaleensa. Suomi voitti turnauksessa Ruotsin mutta hävisi pohjoisamerikkalaisille joukkueille, jotka painelivat Bostonissa torstaina pelattavaan finaaliin (Nelonen, Ruutu).

Leijonat kuitenkin osoitti, että Suomella on kaikki mahdollisuudet menestyä parhailla parhaita vastaan -turnauksessa, joita on edessä tulevinakin vuosina. NHL-pelaajat ovat mukana vuosien 2026 ja 2030 olympialaisissa, ja World Cup tekee paluun vuonna 2028.

Seuraavassa viisi nostoa Suomen 4 Nations -urakasta ja siitä, mihin asioihin Leijonien täytyy keskittyä tulevaisuudessa.

Pieniä virheitä tulee liikaa

Turnauksen finalistien, Kanadan ja Yhdysvaltojen, pelissä ei nähdä suuria virheitä. Ne eivät anna vastustajille usein mahdollisuuksia vastaiskuihin. Suomen pelissä taas nähtiin liikaa yksittäisiä pieniä virheitä, jotka toivat vastustajille maalintekopaikkoja.

Kanada-ottelu oli tästä hyvä esimerkki. Suomi pysyi pääsääntöisesti pelissä mukana tasaviisikoin, mutta kanadalaiset hyödynsivät surutta Leijonien kömmähdykset ja karkasivat jo toisessa erässä 4-0-johtoon.

Ensimmäinen osuma syntyi Roope Hintzin harhasyötön seurauksena. Toisessa maalissa Henri Jokiharju hävisi kriittisen irtokiekkokamppailun keskialueella. Kolmannessa maalissa Patrik Laine oli sijoittunut väärin kiekottomana. Neljännessä rysässä Urho Vaakanainen pelasi liian löysästi päätykiekossa ja menetti pelivälineen.

Tällä tasolla virheet maksavat todella paljon, koska vastustajien supertähdet kääntävät pelin suunnan järkyttävän nopeasti ja naulaavat kiekkoa sisään kovalla prosentilla. Tulevissa turnauksissa Leijonien on kyettävä virheettömämpään peliin.

Ketjukemiat täytyy löytää nopeammin

Suomi haki kentällisiään turnauksen aikana ja teki jokaiseen otteluun joitakin muutoksia. Yksikään kentällinen ei pysynyt samana kolmessa ottelussa, eikä vahvoja ketjukemioita ehtinyt muodostua. Lyhyissä turnauksissa toimivat koostumukset pitäisi löytää todella nopeasti.

Tässä peräänkuulutetaan etenkin valmennuksen valintoja. Voidaan kyseenalaistaa, kannattiko Kaapo Kakkoa siirtää Kanada-otteluun nelosketjuun, vaikka hän oli pelannut Ruotsi-ottelussa vahvasti Aleksander Barkovin ja Mikko Rantasen kanssa. Tai miksi Roope Hintz ja Sebastian Aho pelasivat koko turnauksen yhdessä – kaksi keskushyökkääjää eivät selvästikään löytäneet samaa rytmiä ja säveltä.

Suomella oli lähtökohtaisesti pari selkeää potentiaalista kombinaatiota, joita ei koskaan kokeiltu. Aho ei päässyt pelaamaan pitkäaikaisen ketjukaverinsa Teuvo Teräväisen kanssa. Barkov puolestaan ei saanut rinnalleen hyvää ystäväänsä Patrik Lainetta, joka sopisi pelaajaprofiililtaan täydellisesti leijonakapteenin vierelle.

Oma kysymyksensä on myös se, miksi Hintz ei päässyt pelaamaan keskellä, vaikka hän on NHL:ssä arvostettu kahden suunnan sentteri. Hän sopisi pelaajatyyppinä Barkovia paremmin Rantasen vierelle, sillä Carolina Hurricanesin laituri on tottunut pelaamaan nopean ja suoraviivaisen keskushyökkääjän vierellä. Lisäksi Hintz ja Rantanen ovat pelanneet samassa ketjussa nuorisomaajoukkueissa.

Tähtien täytyy olla tähtiä

Kanadan ja Yhdysvaltojen joukkueista on helppo huomata, ketkä johtavat show’ta. Suurimmat nimet, kuten Kanadan Sidney Crosby, Connor McDavid ja Nathan MacKinnon sekä Yhdysvaltojen Matthew Tkachuk, Jack Eichel ja Zach Werenski, ovat olleet joukkueensa johtotähtiä ja tehokkaimpia pelaajia.

Suomen isoista tähdistä kaikki eivät saa kuitenkaan puhtaita papereita. Esimerkiksi Rantanen, Aho ja Hintz eivät löytäneet parasta virettään. Osittain se johtui myös heikoista ketjukemioista.

Rantanen teki turnauksessa yhden maalin ylivoimalla. Aho keräsi kaksi ns. kakkossyöttöä ylivoimatilanteissa. Hintz jäi pisteittä. He eivät pelanneet huonosti, mutta odotukset olivat korkeammalla.

Patrik Laine taas keräsi kolme syöttöpistettä ja pelasi kokonaisuudessaan hyvällä asenteella, mutta Suomen potentiaalisin maalintekijä ei laittanut paikoista sisään.

Täytyy myös muistaa, että Suomen maalivahdit Juuse Saros ja Kevin Lankinen päästivät kolmessa ottelussa yhteensä 13 maalia, mikä on liikaa. Leijonat ei kaatunut veskareihinsa, mutta Suomi tarvitsee menestyäkseen turnauksen parasta maalivahtipeliä.

Puolustuksen laatu riittää

Ennen turnausta suurin huolenaihe oli Suomen pakkikalusto, joka on todella nimetön muihin maihin verrattuna. Kaiken lisäksi Leijonat menetti loukkaantumisten takia tärkeimmän pakkinsa, Miro Heiskasen, ja top 4 -kalustoon kuuluvan Rasmus Ristolaisen.

Menetyksistä huolimatta Suomen puolustajat pelasivat riittävällä tasolla. Esimerkiksi 22 NHL-ottelun mies Nikolas Matinpalo pelasi todella jykevästi omissa ja hoiti tonttinsa. Esa Lindell ja Niko Mikkola olivat juuri niin erinomaisia oman pään tekijöitä kuin odotettiin.

Leijonien pakisto ei kestä vertailua paperilla, mutta yksinkertainen ja selkeä pelisysteemi auttaa Suomea menestymään heikommallakin kalustolla.

Identiteettijääkiekosta ei saa luopua

Vaikka Suomella olisi paljon NHL-tähtiä ja taitavia pelaajia, Leijonien täytyy aina nojata identiteettinsä: kollektiiviseen ja kurinalaiseen viisikkopelaamiseen, jolla tukitaan keskusta ja tylsytetään vastustajan supertähdet.

Toinen Leijonien ominaispiirre on yhdessä hyökkääminen. Se tarkoittaa, että hyökkääjät ovat samalla sivulla, heittävät oikea-aikaisia päätykiekkoja ja voittavat päätypelejä. Tämäkin liittyy oikeisiin ketjukoostumuksiin ja -kemioihin.

Rehellisyyden nimissä Leijonat ei pystynyt pelaamaan tarpeeksi hyvin viisikkoina. Puolustuspäässä viisikot toimivat pääsääntöisesti hyvin, mutta kömmähdyksiä sattui liikaa. Hyökkäyksen suhteen ongelmat näkyivät keskialueen ylityksessä, mikä johti liian usein siihen, ettei siniviivaa ylitetty kiekon kanssa tai ettei päätykiekkoihin ehditty ensimmäisenä.

Olympialaisissa ja muissa vastaavissa turnauksissa Leijonien täytyy pystyä pelaamaan kurinalaisempaa viisikkopeliä niin omissa, keskialueella kuin hyökkäyksessäkin.